Kesän 2018 kurssilaisen Sara Salosen "muistelmia". Kiitos Sara! //Kari O
En toista kertaa miettinyt, kun talven kolkutellessa oveen verkkokalvoille valahti ilmoituksia purjelentokoulutuksesta. Lentäminen penkkiurheiluna oli edelleen suuressa suosiossa, mutta kaipuu päästä itse ilmaan oli suuri.
Verkkoteoriat eivät sitoneet istumaan iltoja toisensa perään, vaan sain itse päättää milloin avaan selaimeen ja keskityn harjoitustehtäviin. Oppimisen kannalta luennoilla istuminen olisi ollut ehkä mieluisampaa, mutta arkeen etätehtävät istuivat parhaiten.
Vasta leskenlehtien kukkiessa ilmiannoin itseni Kymin taajuudelle, ja sain paikan muiden kurssilaisten joukosta. Kesäkuun alussa monet olivat edenneet jo pitkälle, joten asetin tavoitteekseni vain valmistua ennen seuraavien lumien tuloa.
Mutta miten kävikään pedattuani vuoteen Könsältä muutamaksi yöksi ja pommitettuani kouluttajan puhelimen lokikirjan täyteen? Aika lensi kuin siivillä, ja muutamassa viikossa osasin ohjata laskukierroksen itse ja sain koneen hiljalleen pysymään termiikissä hallitusti. Pian annoin adrenaliinin virrata ensimmäisissä sakkausharjoituksissa ja jyrkissä kaarroissa. Radioilmoitusten tekemisestäkin alkoi ylimääräinen takertelu jäädä pois.
"Mennään jo"
Lentopäivien päätteeksi jäin toisinaan muiden kurssilaisten kanssa istumaan teoriakokeiden ääreen. Luettu teksti sai tuekseen runsaasti keskustelua ja käytännön esimerkkejä. Kymmenkunta aihealueita ei sitten ollutkaan niin tolkutonta suorittaa, vaikka aluksi sitä tulikin epäröityä.
Päivätarkastus tehty, laskuvarjo selkään. Koneeseen köyttäytyessä nollasin korkeusmittarin hieman hermostuneena moneen otteeseen. Kouluttajan viedessä laskuvarjoansa syrjään, aika hidastui, sillä tällä kertaa ainoa kitinä takapenkillä johtuisi jalkatilan hiekanjyvistä. Hinauslangan irrotessa hymy alkoi polttaa poskipäitä. Laskeuduttuani viidennen kerran yksin oli syytä tuulettaa... vielä ennen uittoa hyisessä sadevesitynnyrissä.