Jannen Kisat 2023 – 4. päivä

Aamu aukeni komiana. Suomen suvi näytti parastaan.

Siniselle taivaalle alkoi putkahdella mukavasti pilvenpoikasia ja pikkuhiljaa niistä kehkeytyi kunnon pilviä.

Reitille lähdettyäni liikuin kuin tahmassa heti alusta asti. Keli vei rutkasti reitistä oikealle (Letkuun) missä oli mukamas parempia pilviä mutta ei vaan tahtonut onnistua mikään. Pyörin huonoja nostoja, kun en parempia löytänyt enkä muuta keksinyt. Mietin vaan, että nyt ei saa mennä alas koska koko ajan on hankalaa.

Ensimmäisellä käännepisteellä liidin jopa pisteen taakse, jossa möllötti hyvän näköinen pilvi mutta ei löytynyt hyvää sieltäkään. Mutkittelua ja kiertelyä, hiippailua  sinne tänne, sen ja tuon pilven näköisen kautta mutta ei vaan natsannut kunnolla. Pilvipohjiin ei tahtonut päästä millään.

Mannerlaattojen liike olisi ollut kuin valonnopeutta verrattuna omaan matelemiseen.

Turun tien päällä löytyi lopulta suhteellisen hyvä nosto: Josko tämä tästä. Mutta kun ei vaan. Jarruvarjo perästä ei irtoa.

Jossain turhanpäiväisessä epätoivoista hapuilua kunnes liidossa HEUREKA: näin edessä pyörivän koneen. Kiva, hip hei! Joku näyttäisi mulle noston, kun en itse kerran niitä löytänyt. Sakemanni ASH-31 siinä pyöri ja haroi välikoroissa mutta eihän siinä mitään nostoa ollut! No, hiivatti. Mitäs peliä tämä nyt on?

Liito meni alle tonniin ja reitin suunnassa ei ole mielestäni mitään järkevää, minne yrittää. Oli siis vitsit vähissä. Joku jono siinä päällä oli mutta se vaan kanteli vähän ja/tai enemmänkin laski vaan. Oli siinä varmaan hetki sitten jotain järkevääkin ollut, nyt oli  vaan lahoavaa pilveä.

Seuraavaksi piti vaan katsoa, että ihan sama missä suunnassa mutta liitoetäisyydellä pitää olla jossain nosto. Siis 120 astetta oikealle eli lähes takaisin päin myötätuuleen suht olematonta jonon näköistä myöten. Muualla ei ollut mitään omasta mielestä järkevää, mihin olisi ylettänyt.

Jatkoin jonontapaisen alla myötätuuleen ja puristin vaan sauvasta hikikarpalot otsalla. Lopulta alkoi "nyppelehtimään" ja reilussa 400 metrissä vähän nostaakin. Kone kantilleen siis. Aikani siinä turattuani ja hikoiltuani (viidessä minuutissa 100m) nosto parani ja lopulta pääsin toiselle tonnille, en kuitenkaan pilvenpohjiin asti.

Siis uudelleen eteenpäin, uudelleen reitin suuntaan. Jono siinä päällä ihan kun olisi heräillyt uuteen eloon vaan ei sillai kun pitäisi, sillai topakasti, hakkaili vaan. Se luihu ASH surrasi samassa paikassa edelleen ja menin siitä vähän yläpuolelta  ohi. Se se vasta olikin täi tervassa.

Pyörteen Sakke muuten kävi liki yhtä alhaalla ihan samoilla kulmilla kun minä, tosin vähän lännempänä ja ihan vähän myöhemmin. Joku reikä siinä kelissä sillä hetkellä oli.

Ja siinä ”ASH operaatiossa” eli ilmassapysymispelastautumisessa meni noin 30min.  Ja kun siinä ei ollut mitään omasta mielestä järkevää ratkaisua reitin suuntaan, piti vaan päättää, että missä suunnassa olisi tavoitettavalla etäisyydellä joku nosto ja sit vaan sinne. Ensin piti vaan uskoa, että kyllä se tästä, kunhan pysyy ilmassa ja niin kun aika usein, parani se siitä. Tosin joskus ei parane, vaan loppuu.

Ja se lortti ASH kuski Alfons ei edes laittanut lentoaan OLC:hen, että vois katsoa mitä ja kauanko se siinä turasi.

No, tämän episodin jälkeen vaan leuka rinnassa eteenpäin mutta isojenkaan hyvän näköisten pilvien alta en löytänyt mitään kunnollista mikä olisi vienyt kunnolla ja ylös asti. Se oli edelleen semmosta jatkuvaa tarpomista.

Uskokaa, tuommosestakin voi ajaa läpi löytämättä mitään!

Pari nostoa ennen Tervahaudan käännepistettä viimein jotain suht hyvää, ainakin pääsi jo jonkunmoisiin tyydyttäviin risteilykorkeuksiin. Kääntäminen siellä pohjooses meni jotakuinkin OK mutta ihan kun olisi jotain ankkuria  laahannut perässä edelleen. Kun nokka osoitti jo etelään, oli taas hyvät nostot jossain muualla kun omalla reitillä. Omasta mielestä.

Pyhäjärven reunalla. Ja muutenkin reunalla.

Etelään päin käännyttyäni sain siinä Pyhäjärven kupeesta Rissasen Rikusta onneksi seuraa ja apua ja uskon vahvistusta ja ties mitä. Muuten olisi ollut tuskaa kun keli näytti itään eli kotio kohti kuivuvan tyystin.

Onneksi pääsi jo aika ylös, noin 1800 metriin. Eli vähän helpotti tuskaa. Jotain toivoa oli vaikka aikaa oli kulunut turhan paljon. Kuudeksi pikkusaunaan ehtiminen alkoi olla nirkosessa.

Yksi DG500 ilmestyi siihen jostain mun ja Rikun sekaan kun pieru saharasta. Saahan sitä toki mutta kun oli pinna tiukalla ja olevinaan tiukat paikat muutenkin  😉

Forssaa kohti mennessä näytti tosiaan kuivalta mutta riemukseni pari ihan pientä napanöyhtän kokoista pilveä ilmestyi matkalle reitin suuntaan ja auttoi asiassa eteenpäin. Niissä oli ihan olosuhteisiin nähden kelpo nostotkin alla. Nyt liikuttiin jo hyvissä korkeuksissa.

Forssan kantturoilla alkoi näkyä muitakin haahuilijoita samoilla nurkilla, mm. Kimmo Pulkki jne ja siitä sit varovasti kotio. Kiire ei enää ollut. Huh, mikä päivä.

 

Niin, ja olihan tästäkin lennosta tulossa eilisen tapaan ”maastolasku”, nyt tosin sivurajarikkomuksesta. Vaan eipä lopulta tullutkaan, kun Porin torni olikin kiinni silloin kun sen tontilla piipahdin eli lensin sittenkin valvomattomassa. Hipaisin Porin TMA:ta ja jonkun matkaa sen sisällä.

Rajarikkomus? Ei sit lopulta kuitenkaan.

Siellä kun suihki purjekoneita niin ajattelin, jos edes mitään ajattelin, että jos noi ja eilenkin siellä sai lentää niin minä ja tänäänkin.

No, edelleen ihan sama. Hikinen pitkä päivä mutta kaikki pitää kokeilla, että jotain oppii. Ei tässä toisaalta enää mitään opi.

 

Tuossa vielä koko kohellus.