Siirry sisältöön

Ensimmäinen pilvilentoni

Pääsin aloittamaan pilvilentokoulutukseni 14.6.1985. Lentokokemusta minulla oli tuolloin vasta noin 90 tuntia. Pilviteoriat opiskelin heinäkuussa lentojen, vinttauksen ja muun kerhotoiminnan ohessa Jyrkin todella asiantuntevassa opetuksessa. Pilvikoululentoja lennettiin pääosin Pesan ja joskus Oipankin opetuksella lyhyillä keikoilla tötterö päässä. Tuo tötterö oli samanlainen suojavisiiri kuin ne, mitä tällä hetkellä käytetään pisaratartunnalta suojautumiseen, mutta leveällä maalarinteipillä sokeaksi teipattuna versiona. Se päässä näki mittaritaulun, mutta ei ulos – noin periaatteessa. Totta puhuen, kyllä se päässä aina välillä saattoi nähdä vilahduksia ulkomaailmastakin eli ei se ihan täysin oikeaa pilvilentoa vastannut, mutta jollakin lailla kuitenkin.

Kesä 1985 ei minulla riittänyt kelpuutukseen vaaditun viiden tunnin mittarikoululentokokemuksen keräämiseen, osittain siksikin, että hyvinä kelipäivinä lensin mielummin matkalentoja yksipaikkaisilla tehokoneilla ja mittarikoulua lennettiin sitten huonoina kelipäivinä tai jopa tymäpäivinä mäenlaskukeikoilla, joilla mittariaikaa kertyi enintään vain muutama minuutti per lento. Koulutus jatkui sitten kesällä 1986. Lopulta 24.7.1986 vaadittu viisi tuntia tuli täyteen ja pääsin mittaritarkkareille Enegrenin Leksan kanssa. Tarkkaritkin lennettiin kolmella mäenlaskulla tötterö päässä koska keliä ei sinäkään päivänä ollut. Koko pilvilentokoulutuksen aikana en päässyt kertaakaan lentämään oikeassa pilvessä vaan koko koulutus hoidettiin tötterö päässä.

Tarkkarien jälkeen laadin Pesan avustuksella pilvilentokelpuutushakemuksen ja lähetin sen Ilmailuhallitukseen. Tulihan se kelppari sieltä vähän vajaan kahden viikon päästä postissa. Siihen aikaan hakemukset lähetettin Ilmailuhallitukseen kirjepostilla ja sitten jonakin päivänä postilaatikkoon tuli kirje, jossa oli uusi lupakirja tai lupakirja uudella kelpuutuksella.

Aamulla 10.8.1986 oli sellainen tuntuma, että tänään voisi tulla pilvikeliä. Ja minulla oli todella tuore pilvilentokelpuutus lupakirjassa, vaikka en ollut ikinä lentänyt pilvessä. En sinä aamuna yrittänytkään kiilata tehokonetta, vaan tyydyin Club Astiriin. Tai ehkä aika on vääristänyt muistoni ja jouduinkin vain ottamaan sen paremman puutteessa, en muista. Joka tapauksessa Club Astir kelpasi minulle hyvin, koska tavoitteenani ei ollut mikään matkalento vaan ensimmäinen oikea pilvilento. Varmuuden vuoksi ja innoissani otin jopa barografin mukaan lennolle, vaikka se tuntuikin liioitellulta. Hantta siitä taisi minulle vähän irvaillakin, ettei tänään kyllä mitään baroa tarvita.

Lentopäivä oli vilkas, niinkuin kesäpäivät siihen aikaan yleensä olivat. Koulutus pyöri non-stoppina ja kaikki kerhon koneet olivat käytössä. Tästä lentopäivästä on olemassa Jyrkin kuvaamaa kaitafilmimateriaalia, jonka Hannu “Järn” Tuomela on digitoinut.

Starttasin 12.04, jolloin kumpupilvet olivat vielä matalia. Muistaakseni pilven alaraja oli noin 1000 m paikkeilla ja topit tuskin kahta- tai kolmeasataa metriä ylempänä. Ajattelin, että onkin hyvä harjoitella tällaisissa pienissä ja matalissa pilvissä. Noustuani ensimmäisessä nostossa pilvirajaan jatkoin hieman jännittyneenä pilveen. Kaikki sujui hyvin, vaikka huomasinkin puristavani ohjaussauvaa rystyset valkoisina. Tässä ensimmäisessä pilvessäni nousin muistaakseni noin 150 m ja pääsin sieltä turvallisesti ja hallitusti oikein päin ulos. Kokemus oli rohkaiseva. Ei muuta kuin suoraan seuraavan pilven alle ja pilven sisään. Se veti vähän ylemmäs - en muista enää - olisikohan ollut 300 m. Kaikki sujui taas hyvin ja itseluottamus alkoi kasvaa. Ulos tultuani huomasin, että pilvet olivat alkaneet kehittyä korkeammiksi. Menin alakautta sisään seuraavaan kehittyvään pilveen ja se veti jo selvästi ylemmäs. Nyt pilvinousua tuli muistaakseni jo noin 900 metrin verran ja kaikki sujui edelleen hyvin. Nyt jälkeenpäin tuon päivän jälkeen kertyneen, mutta silti edelleen melko vähäisen pilvilentokokemukseni perusteella arvioiden ne pilvet olivat kyllä todella säyseitä ja helppoja lentää, joten tuo kolmen pilven kokemuksen perusteella äkkiä kehittynyt huima luottamus omiin taitoihini oli tosiasiassa lähes pelkkää harhaluuloa.

Tultuani ulos kolmannesta pilvestäni huomasin, että huiput olivat edelleen nousseet selvästi korkeammiksi. Mutta koska homma tuntui sujuvan, päätin mennä taas seuraavaan lupaavannäköiseen kehittyvään pilveen pohjasta sisään.

Sisäänmeno tapahtui muistaakseni jossain Wredebyn eteläpuolella. Tähänastisissa kolmessa pilvessä nostojen keskinopeudet olivat olleet muistaakseni noin 2-3 m/s, mutta nyt alkoikin ihan uudenlainen kokemus. Variometri alkoi näyttää aivan eri lukemia ja pilvessä oli myös selvästi hämärämpää. Alussa mentiin muistaakseni 5-10 m/s, mutta ylempänä viisari näytti pääsääntöisesti 10-13 m/s. Hämärä tiheni ja alkoi sataa isoja raskaita pisaroita mutta nosto oli kuitenkin melko tasainen. Kaarsin koko ajan loivasti varoen kaarron jyrkkenemistä. Tässä vaiheessa joku ilmassa olleista kerhon lentäjistä sanoi radiossa, että sen pilven alla, jossa lensin, pyörii nyt trombipyörre. Fabian Wrede sattui olemaan jaksolla ja huusi radioon: “pitäkää huoli, ettei se tule minun mailleni”. Mietin pitäisiköhän keskeyttää nousu ja yrittää päästä ulos, mutta päätin kuitenkin jatkaa, koska minulla ei ollut vaikeuksia koneen hallinnan kanssa. Homma tuntui edelleen olevan hanskassa. Sadekin loppui noustuani ylemmäs pilvessä. Korkeusmittarin näyttäessä noin 3300 m alkoi kohtalaisen voimakas ravistelu ja noin 3400 m korkeudella nosto loppui hyvin nopeasti. Yritin vielä löytää noston keskuksen päästäkseni vielä edes vähän ylemmäs, koska KC-nousu oli nyt ihan täpärällä. Lähtökorkeus hinauksen jälkeen oli ollut noin 400 m mutta en ollut painanut sitä tarkemmin mieleen. Jokainen pilvilentoa harrastanut tietää, että noston keskustan hakeminen pilvessä on haasteellista kokeneemmallekin saati sitten aivan aloittelijalle. Keskittämisyritykset johtivatkin siihen, että ajauduin 10-15 m/s puuskaiseen laskevaan pilven sisällä.

Ensin ajattelin, että nyt taisi jäädä KC-nousu ihan vähän vajaaksi, mutta ne ajatukset piti työntää nopeasti sivuun, koska juuri silloin alkoi se pilvilennon haastavampi osuus. Yritin lentää suoraan sattumanvaraiseen suuntaan päästäkseni pilvestä mahdollisimman nopeasti ulos, mutta eihän se onnistunut. Suoraan lentäminen pilvessä olikin nostossa kaartamisen jälkeen tosi vaikeaa ja voimakas puuskainen laskuvirtaus käänteli konetta sinne tänne. Onneksi puuskaisuus alkoi hetken päästä rauhoittua jonkin verran ja lopulta hämäräkin alkoi vaihtua hieman valoisammaksi näkymäksi. Tiesin, että yrittämällä jatkaa suunnilleen samaan suuntaan pääsisin kohta pilvestä ulos ja niin lopulta kävikin. Olin kuitenkin menettänyt reilusti yli kilometrin korkeutta voimakkaassa laskevassa, joten pilvestä ulostulo ei ihan vastannut haavettani lentää pilven huipusta ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Mutta ulos lopulta pääsin ihan oikein päin ja suunnilleen hallitusti. Ulostulo tapahtui muistaakseni Rapakivenjärven länsipuolella. Ajattelin, että jo hetken haaveilemani KC-nousu taisi haaveeksi jäädäkin, mutta olihan kuitenkin melkoinen keikka ensimmäiseksi pilvilennoksi.

Laskeuduin 14.59 ja baroliuskaa alettiin heti tutkia Pesan kanssa. Näytti siltä, että baropiirturin viivanleveyden puitteissa omaa nousua voisi hyvinkin olla juuri ja juuri se KC-merkkiin vaadittu 3000 m. Pesa päätti, että kyllä tästä tehdään KC-anomus. KC-matka minulla olikin suoritettuna jo keväällä 1985. Niin tehtiin ja pitkän harkinnan jälkeen Ilmailuliitto tulkitsi baroliuskasta omaksi nousukseni 3016 m (!) ja myönsi minulle KC-suoritusmerkin numero 274. Olin silloin 17-vuotias ja nuorin Suomessa KC-merkin suorittanut. En tiedä onko tätä “ennätystäni” rikottu sen jälkeen.

Tämän vähän vaille kolmen tunnin keikan aikana minulle tuli pilvilentokokemusta yhteensä tunti ja kymmenen minuuttia. Lentokokemusta minulla oli silloin 217 tuntia.

En ole ikinä tuon päivän jälkeen päässyt nousemaan korkeammalle, mutta kahdesti sen jälkeen olen noussut kolmeen kilometriin. Jälkimmäinen kerta oli heinäkuussa 2019 LS-4:lla. Silloin pääsin hienosti suoraan pilven huipusta ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen pilvenhuippujen keskelle. Se oli miellyttävä ja hieno kokemus. Mielestäni pilvilento on kiehtova osa tätä hienoa harrastusta, kunhan vain on varovainen, tietää mitä tekee ja tuntee omien taitojensa rajat eikä mene pahoihin pilviin. Tuo ensimmäinen pilvilentoni opetti minulle omien taitojeni rajojen tiedostamista ja myös nöyryyttä luonnonvoimien edessä.

 

Antti Hellsten

Kirjoittaja Kymissä vuonna 1987. Kuva: Kai Mönkkönen

Kirjoittajan kuva pilvinousun jälkeen vuonna 2019.